Postaus #4 | 31.10.2019 Tamil-Nadu Coimbatore, Kotagiri, Ooty, Coonoor

Matka jatkui pohjoisen Intian kuivasta ja alkavan talven viilentämästä kuumuudesta kosteille, sumuisille kukkuloille. En ole oikein keksinyt napakkaa sanaa, joka kuvaisi näitä alueita, joita englanniksi kutsitaan ”Hill Stations”. Britit muuttivat näille seuduille pakoon niiksi kuukausiksi kuin muilla alueilla alkoi olla heille liian tukalaa: liian myrskyisää, kuumaa, kuivaa, kosteaa… Aika korkealla ollaan – vähän alle 2 kilometrissä merenpinnasta – muttei nämä nyt varsin vuoria ole, vaan loivia vihreän kasvillisuuden peittämiä sumuisia alueita. Sumu on tietysti pilvimassaa, joka leviää laaksoa pitkin ja kohoaa ylemmäs, ja tiivistyy kasvien lehdille ja joskus sateeksi asti. Aurinko paistaa tosi paahtavasti silloin kun pilvet eivät ole esteenä, lämpötila on parissakymmenessä, yöllä melko viileää.

Kaksi edellistä päivää satoi kaatamalla. ”Ei ole normaalia”, sanoivat paikalliset. Jonkinlainen sade-ennätys oli ilmeisesti syntynyt. Täälläkin puhutaan ilmastonmuutoksesta ja ääri-ilmiöiden lisääntymisestä. Yksittäisten ihmisten sanomisista ei tietysti voi vetää kovin varmoja johtopäätöksiä, mutta jopa pohjoisemmassa Intiassa, Udaipurissa, olivat maissipellot todisteena taannoisista sateista. Vettä oli tullut liikaa ja maissinvarret tököttivät kuolleina pellolla. Täällä etelässä on ollut paikoin maanvyörymiä. Oma parinkymmenen kilometrin vuoristoelämysjunamatkanikin Conoorista Ottyyn tyssäsi puoliväliin ja juna peruutteli yksiraiteista rataa takaisin: maanvyörymä radalla.

Maisemat ovat kyllä kerrassaan upeita (kun ei sada), niitä voi vain katsella ja ihmetellä. Valokuvat eivät edes tee oikeutta: ilman raikkaus ja kirkkaus ei välity, kuvista puuttuu vesiputousten pauhu, avaruuden tuntu latistuu ja mittakaavakaan ei aina aukene.

Teetä täällä viljellään melkein joka rinteellä ja jalostetaan pikkutehtaissa. Ihan kuuluisimpia teealueita tämä ei ole vaan paremmat laadut tulevat kuulemma esimerkiksi Darjeelingista ja Assammista. Tällä hetkellä ei poimijoita paljon näe pellolla, mutta naisten hommaahan se on – eikä varmasti mitään kevyttä puuhastelua: kori selässä kuumalla rinteellä, käsin pensaiden päältä kurotellen, vain parhaat ylimmät vaaleanvihreät lehdet poimitaan. Nyt rinteillä näkee lehmiä teelehtiä mutustelemassa. Tuleekohan maitoon erityisen hieno maku? Rinteillä näkee myös valtavan kokoisia villejä biisoneja. Yksi rymisteli majapaikkani pihan läpi ja aiheutti pienimuotoisen hälytyksen. Biisonit ovat ilmeisesti aika ärhäköitä elukoita, pimeällä liikkumista ei suositella, tai ainakin pitää katsella vähän ympärilleen. Täällä on myös ainakin oravia, apinoita, kaikenlaisia liskoja, leopardeja ja tiikereitä sekä laaksossa villinorsuja. Talon koira ”Brownie” pitää ainakin pienemmät elukat yleensä loitolla, mutta koiraa ei ole näkynyt pitkään aikaan ollenkaan. Säntäsi ties minne, ja on ilmeisesti sillä tiellään. Sama ongelma Browniella kuin suomalaiskoirilla vappuna. Täällä oli divali-niminen juhla ja pikkupaukkuja ja vähän isompiakin on räjäytelty pitkin viikkoa – ennen ja jälkeen divalin. Mitään turva- ja ikärajasuosituksia ei paukuille ja raketeille ilmeisesti ole: noin viisivuotias pikkutyttö vaaleanpunaisessa hameessaan pamautteli papatteja autotiellä. Kipitti karkuun ja riemastui pienestä tussahduksesta, jonka paukku lopulta päästi.

Asun täällä teepeltojen keskellä pienessä kotimajoituksessa, Kotagiri-nimisessä kylässä keskellä ei-mitään. Koko suku isoäiteineen ja lastenlapsineen pyörittää touhua. Lähimmät kaupat ja ravintolat ovat niin kaukana, että on parasta tukeutua perheen ruokahuoltoon. Äidit – siskokset – yksi miehistä ja satunnaisesti muutkin tekevät ruokaa käytännössä koko päivän. Isoisä taisi kuoria pieniä punasipuleita koko aamupäivän. Majoittujia on ollut enimmillään kymmenkunta, vähimmillään ilmeisesti yksi. Kun ruokailijoihin lisätään suku, on keittiössä melkoinen vilske. Ei ole minultakaan kyselty mitä syön sen jälkeen kun ilmoitin syöväni kasvisruokaa. Lautaselle lapataan, jopa kiellosta huolimatta, aina jotain uutta herkkua. Ensimmäisellä kerralla toki tarkistettiin että chilin määrä oli sopivalla tasolla. Erilaisia vihannescurryjä, -patoja ja -tahnoja tarjotaan niin aamulla, päivällä kuin illallakin. Chapatteja, dosia, idlejä ja erilaisia riisijuttuja niiden lisäksi tietysti toiveiden mukaan. Ruoka on yksinkertaista ja maukasta, ravintolan ruokalistan nimiä ei ruuilla ole, vain peruskotiruokaa. Saan myös lusikan pyytämättä, mutta käsinsyöntitaitoanikin on kyllä kehuttu ”lähes intialaisiksi”. Kovin keittomaisia lisukkeita en oikein ymmärrä käsin kauhottavaksi ja käytänkin lusikkaa – vaikka sille vähän hymyilläänkin.

Majoitustiloina on kolme mökkiä ja uusi rakennus, jossa taitaa olla neljä huoneistoa. Sain jostakin syystä varaamani mökin sijaan hienon huoneen uudesta rakennuksesta. Ikkunoista ja parvekkeelta – riippumatosta lojuen – on esteetön näkymä laaksoon. Majapaikkaa on Airbnb-sivuilla kehuttu ja aivan syystäkin. Jos ei halua ylellisyyttä ja huippupalveluita vaan viihtyy rauhakseen, kävellen, lueskellen, valokuvaillen, koiraa rapsutellen ja intialaisen perheen arkea ihmetellen, niin tämä on se paikka joka kannattaa laittaa listalleen. Vieraskirjoista päätellen tänne myös tullaan uudelleen. En ihmettele ollenkaan.

Täytyy tietysti muistaa, että ollaan Intiassa… Sähköt ei pelaa, nettiä ei ole, pyyhettä ei ole kuin vasta pyydettäessä, siivoojaa sätitään ja lyödään siinä ruuanlaiton ja tarjoilun ohessa, puheesta (englantia?) ei ota aina selvää mitenkään, jne… Totuuden nimessä täytyy sanoa, että en minä kovin paljon jaksa tuota touhua seurata kuin ruoka-aikoina. Muutoin viihdyn itsekseni – ja se minulle suodaan.