Nyt pitää kirjoittaa muistiin Jaiselmeristä ainakin aavikkosafari, koska saavuin tänään Varanasiin Gangesin rannalle, ja nyt tulee aivoille ihan muuta ajateltavaa. Poissa on aavikon autius ja rauhallisuus. Toki Jaiselmer oli mielestäni edelleen Suomeen verrattuna meluinen ja vilkas, mutta monet paikalliset ylistivät sen seesteisyyttä. Joku sanoi käyneensä kerran Jaipurissa, isommassa lähikaupungissa, muttei jäänyt edes yöksi, kun ahdistui metelistä. Tuli ensimmäisellä bussilla takaisin kotiin. Monet tapaamani ihmiset olivat toki lähtöisin kylistä aavikolta. tai asuvat siellä edelleen, joten viittauksen hiljaisuuteen ymmärrän.
Hotellini omistaja ja moderaattori Jamin järjestää kamelisafareja aavikolle. Kaupungissa on lukuisia yrityksiä, jotka vievät turisteja ns. telttakyliin safarille. Pikkuruinen pariskunta – sanotaan vaikka kerttu ja hannu, selitän myöhemmin miksi ei omilla nimillä – oli ollut tällaisella safarilla ja soittoa ja tanssia oli riittänyt, jopa laskuvarjoliitoa… He palasivat hotelliin yöksi.
Minulle Jamin sommitteli yksityisen yhden yön safarin kauemmaksi dyyneille. Toki optiona olisi ollut kaksi, kolme, neljä tai enemmänkin öitä aavikolla, mutta ajattelin, että aloitetaan yhdellä. Muita ei tuona päivänä ollutkaan lähdössä, joten sain todella yksityisen safarielämyksen. Myöhemmin aavikolla selvisi, että minua opastamaan lähtivät kameli- ja aavikkokuninkaat Hossain ja Akbar. Koulutukseltaan – omien sanojensa mukaan – kameliyliopiston käyneitä, mutta lukutaidottomia ja aitoja nomadeja. 30- ja 26-vuotiaat perheenisät viettävät suurimman osan ajastaan aavikolla kamelien ja turistien kanssa.
Jeepillä hurautettin ensin kuitenkin pakolliset hylätyt kylät ja keitaat (katso kuvat) ja saavuttiin leiriin, jossa edellinen porukka oli jo odottelemassa lounastaan. Olivatkin tutut vapaaehtoisturistit Puolasta ja Saksasta: maalasivat hienon kamelin hotellimme seinään. Kommentoivat vielä sikkuraisin silmin ”selvinneensä” yöstä. Kamelit rouskuttelivat kauempana mitä suuhun sattui ja ulottuvina elukoina hyvin löysivätkin syötävää – vuohet söivät alempaa, vaikka nekin kyllä ketterästi osaavat puuhun kiivetä!. Kameli on muuten aika korkea eläin…
Peruslounaan jälkeen muut lähtivät kohti hotellia ja minut jätettin vahtimaan, että vuohet eivät syö meidän eväitämme. Hossain ja Akbar lähtivät hakemaan kameleita. Kameleilta on sidottu etujalat yhteen löysästi: ovat vapaina, mutta eivät pääse kovin kauas. Joskus karkaavat, jos lähettyville sattuu vaikkapa kiinnostava naaras, naru ei pidättele ja etsintäalue laajenee huomattavasti. Joskus on kuulemma kameli kadonnut useiksi päiviksikin… No, kaikki neljä: Michael Jackson, Crazy Camel, Harry Potter ja Al Pacino löytyivät. (Saattaisin ehkä nimetä kamelit uudelleen, jos joku kysyisi minua tuotteistamaan safaria.) No, minulle satuloitiin Michael (olkoon pelkkä Michael). Harry Potterilla pääsin ratsastamaan seuraavana päivänä, kun oppaat huomasivat nimiyhteensopivuuden 
Olinhan toki kokenut kamelilla kulkija: 12-vuotiaana Marokossa rapiat kaksi minuuttia ratsailla talutettuna ja valokuva! Hyvin meni nytkin, joskin ihmettelin, kuinka kamelin selkään pitää könytä kummallisesti eikä jalanheitto satulan yli mene ihan helposti. No asia selvisi, kun Akbar nousi oman kamelinsa selkään sangen norjasti… Eikä minun satulaannousuni estetiikka parantunut jatkossakaan. Kulkeminen sujui hyvin: kamelithan tiesivät minne mennään ja olivat sen lisäksi narulla löyhästi toisissaan, joten Hussainin ja Al Pacinon johdolla mentiin. Puolentoista tuntia yhä avarammaksi muuttuvaa aavikkoa kohti dyynejä.
Alueella on paljon tuulimyllyjä, siis satoja. Pieniä, vähän yli kymmenen vuotta sitten rakennettuja. Kyselin Hussainilta mitä hän niistä pitää. en tiedä oliko poliittisesti korrekti vastaus kun hän sanoi, että eivät ne haittaa ja niistähän saadaan sähköä, jota ennen ei ollut. Myöhempi uteluni toisaalla kertoi, että myllyt omistaa iso ulkomainen yritys ja sähkö johdetaan ihan jonnekin muualle. Ei Hussainkaan niitä haluaisi ihan omaan pihaansa, heidän leirinsä on syvemmällä aavikolla. Myllyjen humina kuului edelleen vielä yöleirissäkin, vaikka itse myllyt eivät enää näkyneet. Toinen ja kolmas yö olisivat vieneet meidät kauemmas, jossa ei olisikaan kuulunut enää mitään luontoon kuulumatonta.
Aurinko alkoi laskea ja minut hätistettiin kuvaamaan dyynejä ja taivaanrantaa punertuvine aurinkoineen. Palatessani nuotiopuuta oli löytynyt, chapattitaikina oli vetäytymässä Akbar silppusi vimmatusti sipulia ja masalachaikuppi tyrkättiin tietenkin käteen heti. Tuoretta inkivääriä, sitruunaa ja teetä – sekä tietysti maitoa ja rutkasti sokeria. Ihastelin päivällä kädenliikettä, jolla sokeria kattilaan lisättiin: joustava heitto aika korkealta, ranteella liikettä joustaen ja jatkaen. Pieniä yksityiskohtia riittää, kun ehtii katsella ja keskitttyä. Hyvän illallisen jälkeen istuttiin nuotiolla ja pojat laulaa lurattivat ja pilailivat ja juttelivat niitä näitä. Hussain vähän vakavamminkin kyseli asioita, joita ei aavikolla tiedetä. Ehkäpä kovin usein ei ole miespuolista yksittäin matkaavaa, jolta voisi länsimaisia asioita kysellä. Käytiin läpi maantietoa, Saharaa (onko se isompi kuin meidän aavikko?), valtameriä, sotaa, josta eivät olleet vielä kuulleet, koronaa, omia perheitään, minun vaimon ja lasten puutetta (ihan kummallista), saman sukupuolen avioliittoja, koronaa… Tietoa ja uusia ajatuksia ilmeisesti tuli, koska he porisivat pitkään keskenään minun katsellessani taivaalle. Tasaisin väliajoin tarkistavat, että minulla on kaikki hyvin. Kyllä, minä katselin tähtiä ja nautin silkkitien tunnelmasta, jossa nuotiolla kerrotaan tarinoita ja mikään ei uhkaa mistään suunnasta. Satunnainen kamelin röyhtäisy ja linnun kirkaisu eivät haittaa.
Akbar laittoi sitten pedin minulle dyynin laelle, itse jäävät leiriin nukkumaan. Yksi peitto alle, kolme päälle ja haetaan vielä yksi tyynyksi! Ihan heti ei tullut uni: ihmisäänet kuitenkin hiipuivat ja itsekin löysin suht mukavan asennon ”pehmeässä” hiekassa tähtitaivaalle tuijotellen. En varsinaisesti herännyt yöllä, käänsin kylkeä jonkin unen tahdissa, se liittyi johonkin, joka karkasi heti mielestä, sen verran yöstä muistin aamulla, kun aurinko alkoi sarastaa.
Istuskelin ensimmäiseksi heränneenä dyynin laella. Ei paljon paremmin voi herätä.
Aamutoimet ripeästi: pullosta naamalle vettä ja rähmät silmistä, puskapissillä ja chaille! Nomadioppaani istuivat kyykyssä nuotion äärellä kädet omintakeisesti kämmenet ulospäin kääntyneinä tulen lähellä – hyvin viluisen näköisinä. Ei heillä kylmä varsinaisesti ollut, mutta se ”kuuluu aamuun”, juodaan chait ja heräillään. Hussain läjäsi jo paahtoleipiä rautapannulle ja niitä melkoinen pino kertyikin. Olivat kaikki minulle! Eivät he aamulla mitään syö… Paahtoleivät, kaksi kovaksi (todella kovaksi) keitettyä munaa, marmeladia ja keksejä jätettiin minulle evääksi kun jäin taasen vahtimaan majapaikkaa kamelien etsinnän ajaksi.
Kamelien lastaus ja piipahdus puskan takana vesipullon kanssa. Tulipahan koettua kyykkykakkakin.
Harry Potterilla sitten jatkoin matkaa, ja jo takaisin päin. Illalla olivat kännykät käyneet kuumana, kun oli tullut viidelle turistille uusi tilaus ja kameleitahan meillä oli aivan liian vähän. Jaminilla on toki 60 kamelia (!) mutta ne pitä järjestellä oikeaan leiriin. Me jatkoimmekin matkaa Hussainin kanssa ja Akbar hyvästeltiin toisaalle ottamaan uudet vieraat vastaan ja hakemaan lisää kameleja.
Luulin, että Hussain pilaili, kun kertoi, että on ehkä laitettava juoksuksi, että ehditään hyvin aikataulussa perille… Vähän matkaa aina välillä kamelitkin suostuivat suunnitelmaan, mutta ehkä enemmän kamelin omalla päätöksellä matkaa jatkettiin rauhalliseen erämaatahtiin. Sovittiin yksissätuumin, että minulle riittää puolitoista tuntia, vaikka kolme lisätuntiakin olisi ollut tarjolla. Jäätiin siis tien varteen odottamaan ja kohta oma jeeppi kurvasikin minut kotimatkalle. Hyvästelin Hussainin ja lupasin kirjoittaa Tripadvisoriin (ohessa), kamelit eivät sen kummemmin olleet pahoillaan lähdöstäni: märehtivät ja piereskelivät kuten koko matkan ajan – aika välinpitämättömiä matkakumppaneita.
Palailin hotellille ja vaihdettiin kuulumiset kertun ja hannun kanssa. Ai niin, ja nämä todella sirot ja pienikokoiset akateemiset kaksvitoset ovat pari: rakkausavioliittoa suunnitellaan ja pojan perhe jo hyväksyy, mutta neidin perhe ei tiedä, että he ovat yhdessä lomalla Jaiselmerissä. Sain kutsun häihin.
Great experience! Hussein and Akbar are very kind, nice and totally friendly. You feel safe with them. Safari was a good experience: peaceful places in the desert and lots of attention from hosts. I was the only guest for this safari and we spent one night on the dunes with no other tourists around. The boys left me staring at the stars and thinking my own thoughts while they were talking quietly together by the campfire. I feel like the old times Silkroad with the campfire, "storytelling", stars and the peaceful desert around. Camels were easy to ride and it was a very special experience to ride on them through the desert scenery - sometimes even taking some running steps! Authentic and 100% recommended! Some day I'd like to take a longer safari to even further dunes and remote sights. And the food... prepared by Akbar on the fire was as excellent as expected.